Ei intohimo tuosta noin vain lopu. Ihminen kadottaa parisuhteen intohimon arkielämään. Väsymyksen ja kiireen keskellä ihmissuhteen ylläpitäminen tuntuu yks kaks ylimääräiseltä. Intohimo kunniaan, kirjoittaa Häät-lehden tuottaja Tanja Hakala.

Istuin erityisasiantuntija Maaret Kallion työhuoneessa ja kuuntelin. Kuuntelin niin tarkasti, että välillä unohdin kirjoittaa muistiinpanoja. Koin monta ahaa-elämystä sen suhteen, että intohimoinen parisuhde on oikeastaan aika helppo juttu. Me tyhmät ihmiset vain kadotamme elämässä sen tärkeimmän: toisemme.

Intohimon syövereissä kieritään taatusti jokaisen suhteen alkuvaiheessa. Toinen ihminen on uusi, jännä, ihmeellinen! Herranjestas sehän on täydellinen! Rakkauden huumassa emme löydä uudesta ihmisestä kovinkaan helposti mitään vikaa. Kunnes aika kuluu, arki rullaa ja muutetaan yhteen. Mennään kenties naimisiin, ehkä saadaan lapsia. Yhtäkkiä on kiireinen elämä, väsyttävä työ ja iltaisin sänky kutsuu ainoastaan nukkumaan. Öö, missä meni vikaan?

Ei intohimo tuosta vain lopu. Ihminen kadottaa sen, kun ei jaksa tehdä hommia. Avioliitossakin on pettymyksiä ja vaikeita aikoja. Mielestäni ne vahvistavat meitä ihmisinä ja sitovat puolison kanssa tiiviimmin yhteen.

Luulemme usein tietävämme toisistamme jo kaiken, vaikkei se pidä ollenkaan paikkaansa. Totumme tilanteeseen, ja intohimoiset suutelutuokiot ovat muisto vain. Alkujännitys tekee ihmisestä supermielenkiintoisen, se on fakta. Kokeiltaisiinko siis kaikki miettiä, mihin kumppanissamme ensin ihastuimme?

Huomaatteko, siellä se piirre tai mikä tahansa on edelleen. Jos ihan radikaaleja keinoja ajattelisi, voisi hetken aikaa miettiä miltä tuntuisi menettää toinen. Entä jos emme olisikaan enää yhdessä, entä jos joku toinen olisi tilallani? Lyön vetoa, että tässä vaiheessa sydämesi heittää jo pahalta tuntuvaa volttia. Menettämisen pelko kuohuttaa tunteita ja saa meidät tajuamaan, mitä meillä todella on.

Sitten on onneksi niitä ihmisiä, joita katsellessaan sen näkee kuka tahansa: nuo kaksi ovat onnellisia ja rakastavat toisiaan syvästi vuosien jälkeenkin. Tarkkailkaa ympärille ja ottakaa oppia, heitä kyllä on. Minä näen tällaisen parin katsoessani omia vanhempiani. Olen saanut parhaimman esimerkin toimivalle avioliitolle, ja luulen olevani siitä ikuisesti kiitollinen äidille ja isälle. 33 vuotta naimisissa, huikeaa. Joskus teininähän se nolostutti katsella, miten omat vanhemmat pussailevat lasten nähden, huhhuh sentään! Mutta onneksi pussailivat.

Minä menen nyt suutelemaan miestäni ja haastan juuri sinut tekemään puolisollesi samoin. Intohimo kunniaan!