Suomalaiset tavat ja hääperinteet tarjoavat ehtymättömän ideavaraston hääohjelman, yksityiskohtien suunnitteluun ja hääleikkien suunnitteluun. Tartu perinnekirjoihin, lue Kalevalaa ja tutustu kansanlaulujen sanoihin!

KUKKAPARIT kuuluivat pohjoismaalaiseen hääperinteeseen. Kukkapareina oli neljästä kahdeksaan naimatonta tyttöä ja poikaa, joiden tärkeimpiä tehtäviä olivat vihkipaikan valmistelu ja vihkikatoksen kannattelu. Pareilla oli kunniapaikat päivällisillä, ja he huolehtivat näyttävästi tanssin avauksesta morsiustanssin jälkeen. Kukkaparit erotti yhtenäisestä pukeutumisesta ja rintaan kiinnitetystä kukasta. Tapa on Suomesta miltei hävinnyt, ja nykyään sitä luullaan amerikkalaiseksi käytännöksi. Kukkaparien nimittäminen ratkaisisi kuitenkin monia ongelmia; ohjelmansuorittajat, koristeluapulaiset ja seura vauhdikkaille jatkoille löytyisi kukkaparien joukosta.

KUNNIAPORTTI rakennettiin pihan portille. Kesällä pystytettiin koivut, talvella kuuset molemmin puolin tietä ja latvat sidottiin yhteen. Holviin kiinnitettiin värikkäitä liinoja, nauhoja ja kukkia. Porttiin kiinnitettiin yleensä myös lakana, jossa luki Tervetuloa! Toisessa porttityypissä kahden pylvään väliin naulattiin holvipuu, ja kehikko koristeltiin köynnöksellä ja tervetuloa-toivotuksella. Häätupaa ja pihamaata koristamaan kokoontui kylän nuoriso kukkaparien johdolla. Portti tehtiin hääparilta salassa ja pystytettiin häitä edeltävänä yönä.

POLVIPOIKA lennätettiin häissä morsiamen syliin malliksi ja lapsionnen toivotukseksi. Todettiin: Tuos’ on poika polvelles, tulevana vuonna itselles.

LIKISEISOMINEN alttarilla niin ettei pappia näkynyt välistä kuului tavallisimpiin taikoihin. Yleensä käsitettiin, että kaukana seisominen aiheuttaisi riitaisan avioliiton. Joskus äiti meni lähentämään poikaansa: Kun ilkeäisi oikein kiinni työnnäiä, niin se olis hyvä. Se olisi sopu parempi. Joskus varottiin myös sitä, etteivät hylätyt kosijat tai vanhat mielitietyt pääsisi pahentamaan välejä livahtamalla parin välistä heti vihkimisen jälkeen.

HOPEARAHA laitettiin vasempaan sukkaan tai kenkään vihille mentäessä. Tavalle löytyi monia selityksiä. Uskottiin että pari pysyi rikkaana tai sopuisana tai että raha toimi turvana pahoja henkiä tai ilkeitä ihmisiä vastaan.

HELMANHEITTO vahvisti morsiamen asemia avioliitossa. Parin polvistuttua alttarilla morsian yritti heittää hameenhelmaa sulhasen jalkojen päälle: Ole minulle alamainen kuin toikin tuolla makaa. Ääneen lausuttu loitsu varmisti tuloksen, mutta ani harvoin sitä kuultiin. Toisaalta on sanottu tuottavan onnea, jos sulhanen veti hameenlievettä polvensa alle polvistuttaessa.

MORSIUSTAIVAS oli häätuvan näyttävin koriste. Taivas sijoitettiin vihkipaikan ylle ja toinen hääparin istuinten kohdalle. Salin katto peitettiin valkeilla liinoilla tai lakanoilla, joskus peitettiin myös seinät. Morsiustaivas muodostui yhdestä tai useasta kerroksittain kiinnitetystä liinasta tai huivista, jotka naulattiin nurkistaan kattoon. Kirkasväristen huivien reunoissa oli alaspäin roikkuvat hapsut.

MORSIAMENPUURO oli häiden kohokohta Länsi-Suomessa. Se tarjottiin juhlamenoin hääaterian viimeisenä lajina, ja puuroon kätkettiin sormus tai manteli enteeksi tulevalle häiden viettäjälle.

KOLEHTI kerättiin lasareetivadille ja tulos käytettiin köyhienhoitoon. Seuraavana sunnuntaina pappi kuulutti kirkossa, paljonko hääkolehtia oli tullut.

Teksti Sari Yli-Salomäki
Kuva Sincerity
Lähde Maija-Liisa Heikinmäki: Suomalaiset häätavat. Otava 1981.

Juttu on julkaistu aiemmin Häät-lehdessä 1/2010